Lempeys supervoimana

Lempeys voi olla konkreettinen tienviitta polkujen risteyksessä tai treeniä tarvitseva lempeyden lihas.

Ensimmäisessä uutiskirjeessä pureuduin sanaan ruuhkavuosi ja siihen, miten se on elämässäni edustettuna. Tässä kirjeessä tarkastelen sanaa lempeys ja mitä se on minulle viime vuosina tarkoittanut. Miksi haluan muistuttaa itseäni lempeydestä yhä uudelleen ja uudelleen?

Olen osin kantapään kautta oppinut, että lempeys voi olla suuri supervoima. Lempeys itseä kohtaan voi olla voimavara. Lempeys itseä kohtaan voi olla armollinen asenne ja tienviitta, jonka valita risteyksessä. Annas kun kerron lisää.

Vaativampi vai lempeämpi polku, kumman valitset?

Kiireisen olon, vaativan paikan tai haastavan tunteen tullen vastaan voi tulla polkujen risteys. Risteyksestä toiseen suuntaan lähtee vaativuuden ja suorittamisen polku, toiseen suuntaan kääntyy lempeyden, myötätunnon ja riittävyyden polku. Kumman polun risteyksessä valitsen?

Olen monesti aiemmin, sen suuremmin edes miettimättä tai tiedostamatta, valinnut vaativamman ja suorituskeskeisemmän polun. Osin ihan tottumuksesta. Vauhdilla vaan eteenpäin. Suoraviivaisesti!

Löydettyäni ja kuljettuani pidempiä matkoja lempeyden polulla, olen kokemuksen kautta oivaltanut, miten paljon matka voi olla kevyempää, mukavampaa, omatahtisempaa ja sopivampaa, osin ehkä hitaampaakin ja karsittua, kun valitsee lempeämmän polun.

Loppujen lopuksi lempeää polkua pääsee aina yhtä hyvin perille, vaikka suorittaen vaativaa polkua pääsisi perille kenties hieman nopeammin.

Tämän kokeneena olen tietoisemmin valinnut välillä lempeitä kiertoreittejä, vaikka ajallisesti ne eivät olisi kaikkein nopeimpia. Silti lopputuloksen kannalta ne voivat olla aivan yhtä hyviä. Usein ovatkin.

Kumpi on tärkeämpi, päämäärä vai matka jonka kuljemme?

Olen nimittäin se tyyppi, joka on luonteeltaan aikaansaava ja toimelias. Sellainen tapa toimia tuntuu itselle tutulta ja luontevalta. On siitä ollut elämässä paljon hyötyäkin.

Haluan hoitaa hommat ajallaan, riittävän hyvin, en jää märehtimään. Olen toimeen tarttuva tekijätyyppi, joka osaa kyllä oikoa tarpeen tullen mutkia, kunhan hommat saadaan hoidettua.

Välillä kun saan idean, haluaisin toteuttaa sen mieluiten heti. Oli kyse työjutusta, kodin sisustusprojektista, talon maalaamisesta tai pyykkikasan viikkaamisesta. “Turha sitä pyykkikasaa on katsella, jos sen voi viikata” -tyyppisesti.

Toimeliaisuudessa ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta. Mutta tulee helposti vastaan ruuhkavuosissa, jolloin tekemistä ja tehtävää on välillä aivan loputtomasti. Silloin työ ei tekemällä lopu. Tekemällä loppuu lopulta vain oma jaksaminen.

Siinä kohtaa, oman kokemukseni mukaan, toisiinsa törmää tehokkuus, hoidettavat asiat ja omat voimavarat.

Olen alkanut muuttaa itsessäni tätä sisäänrakennettua tarinaa ja toimintatapaa ruuhkavuosien aikana. Ei se kokonaan katoa koskaan, mutta sitä voi muovata paremmin palvelevaksi.

Ratkaisuna astuu peliin vanha viisas sananlasku:

Tärkeintä ei ole päämäärä vaan matkanteko.

Ruuhkaisemmat vuodet ovat opettaneet, miten tärkeää on nauttia matkanteosta ja hetkistä sen sijaan, että useammin katse kiiluisi edessä siintävässä seuraavassa määränpäässä.

Sillä tiedättekö mitä? Kun sen yhden määränpään saavuttaa, pilkistää sen takaa jälleen uusi määränpää. Viikatun pyykkikasan takaa pilkistää aina uusi pyykkikasa tai hoidetun duuniprojektin takaa pilkistää seuraava projekti.

Valmiiksi saaminen on tietyllä tapaa illuusio, koska aina aloitamme uudelleen.

Siksi ja siitä syystä olen opetellut, harjoitellut ja oppinutkin valitsemaan useammin lempeydellä matkateon ja hetken, suorituskeskeisen määränpään sijaan.

Lempeyden valitseminen kysyy rohkeutta

Mitä voisit jättää tällä viikolla tekemättä tai tehdä vähemmän, jotta sinulla olisi enemmän aikaa itsellesi, olemiselle tai iloa tuottaville asioille?

Kysymys voi sinänsä tuntua helpolta, mutta sen toteuttaminen voi vaatia uskallusta ja rohkeutta. Suorittamisesta luopuminen voi herättää pelkoa.

Jos jätän tämän asian tekemättä tai siirrän tuonnemmaksi, kestänkö kohdata esimerkiksi epävarmuuden tai riittämättömyyden tunteen, joita saattaa herätä. Varsinkin suorittajatyypissä keskeneräisyys herättää helposti monenlaisia tunteita.

Tarkoitan siis sitä, että aikaansaavan tekijätyypin on luontevaa ja helpompaa valita tekeminen, hidastaminen voi olla paljon vaikeampaa. Tai sitten mukamas lepää, vaikka pään sisällä pyörii ympyrää kaikki tekemättömät hommat tai pitäisi-lista.

Siinä hetkessä treenataan lempeyden lihasta.

Lempeyttä voi ajatella lihaksena, jota on mahdollista treenata ihan samalla tavalla kuin etureittä jalkaprässissä. Siksi lempeydestäkin voi treenata itselleen supervoiman.

Lempeyden ei tarvitse olla pehmeää sanahöttöä, vaan se voi olla konkreettinen tienviitta polkujen risteyksessä tai treeniä tarvitseva lempeyden lihas. Tietoinen valinta. ”Tämän minä valitsen.”

Ja kun lempeyden supervoimaa pääsee maistamaan, kasvaa rohkeus ja rauha valita se yhä uudelleen ja uudelleen. Juuri sitä rohkeutta harjoittelen itsekin. Matkalla tässä ollaan.

Ennen kaikkea lempeyden polku on polku, jota jaksaa paremmin kulkea ruuhkavuosina.

Joten pysähdy hetkeksi risteyksessä ja mieti, millaisen polun valitset. Päämäärän saavutat kyllä kumpaakin kautta, matka vaan on erilainen.

Lempeydellä Hilla